keskiviikko 29. elokuuta 2012

Murkinasta, osa 1


Olen alusta asti kaavaillut laadiskelevani tänne jonkinlaisen yleisen postauksen aiheesta "mitä minä syön". Nyt huomasin, että pari satunnaisesti seurailemaani treenibloggaria (ks. tämä tai tämä) oli ihan tässä viimeaikoina kirjoittanut juurikin sellaisen postauksen, ajattelin itsekin alkaa sellaista raapustaa (satunnaisesti seurailemiani siksi, että en ehdi seurata säännöllisesti kovinkaan monta blogia, ja nekin ovat melkein kaikki kirjablogeja).

Taustatietoina syömähommiin mainittakoon, että syöminen on perinteisesti ollut minulle varsin helppo nakki. En ole kärsinyt syömishäiriöistä, en ole oikeastaan koskaan laihduttanut, en ole tunnesyöppö, en juuri mässäile enkä toisaalta myöskään yleensä laske kaloreita tai syynää ravintoarvoja (joskus kiinnostuksesta olen laskenut). Olen aina ollut normaalipainoinen, terve ja yleisesti ottaen kohtuullisen hyvävointinen. Ruokavalioni on jonkinlainen eettisten, ravitsemusopillisten ja maalaisjärkeiltyjen pohdintojen tuloksena syntynyt keitos, ruoka itsessään taas toisaalta kehoni välttämättä tarvitsemaa polttoainetta, toisaalta taas suuri ilon ja nautinnon lähde. Molemmista syistä pyrin syömään hyvää, laadukasta ruokaa. Nyt kun ainakin periaatteessa haluan treenata tavoitteellisemmin ja päästä kovempaan fyysiseen kuntoon, olen tullut siihen tulokseen, että ehkäpä olisi aiheellista hieman tarkemminkin pohdiskella näitä ravintoasioita (ja ehkäpä taas pian laskeskella päivänä muutamana kaloreita ja makroja, että näen vähän missä menen).

Kurkistus allekirjoittaneen kuiva-ainekaappiin.
Alimmalla hyllyllä on pelkkiä mausteita. En todellakaan
ole pelkkää suolaa ja pippuria -ihminen.

Koska huomasin, että tästä aiheesta jaksaisin selostaa ummet ja lammet, päätin hieman jakaa tätä osiin. Ensimmäiseksi, siis nyt, käsittelen asioita, joista ruokapöydässä yleisesti ottaen kieltäydyn (siis ns. ruokavammailulista).

Mitä en syö?
En ole erityisen nirso, siis siinä mielessä, että maun takia karttelisin ruoka-aineita. Löydän itselleni yleensä aina syötävää, ja lihaa lukuunottamatta syön mitä tarjotaan (lihaakin voin kuvitella kyllä syöväni sellaisessa skenaariossa, jossa satun olemaan jossain läntisten teollisuusvaltioiden ulkopuolella ja päädyn kutsuvieraana pöytään), vaikka en ihan kaikkea kotiini ostaisikaan. Mutta tässä nyt vähän osviittaa siitä, mitä karttelen:

Liha
Vähän huijasin. Syön kalaa ja mereneläviä (silloin tällöin). Mutta lihaa ja lihatuotteita en eettisistä syistä syö. Mielestäni kukin saa syömisensä päättää itse ja tehdä itse omat moraaliset valintansa niin syömisen kuin muunkin suhteen. Minun valintani on, että en halua ruokarahoillani tukea nykyisenkaltaista tehotuotantojärjestelmää, jossa eläviä olentoja kohdellaan niinkuin kohdellaan, ja joka todistetusti tekee huonoa ympäristöllekin. Lihansyönti ei minusta ole väärin sinällään (vaan varmasti aivan kelpo ravintoa ihmiselle), joten riistalihaa voisin eettiseltä kannalta syödä, mutta yli viidentoista vuoden semivegeilyn jälkeen en koe tarvitsevani lihaa, enkä usko, että laajamittainen riistansyöntiin siirtyminen varsinaisesti myöskään ratkaisisi lihantuotannon ongelmia (tai ainakin aika pian loppuisivat metsistä hirvet ym.), joten jätän väliin senkin. Kalaa ja muita meren önniäisiä tosiaan syön, mutta pyrin suosimaan vapaina polskineita kotimaisia kaloja ja MSC-merkittyjä, kestävistä kannoista pyydystettyjä fisuja. Kalansyönnin takia en mielelläni kutsu itseäni kasvissyöjäksi, koska se olisi minusta huijausta. Jonkinlainen eettisesti valikoiva syöjä kuitenkin olen.

Valmisruoat, einekset ja vastaavat epäruoat
En tässäkään ole ehdoton, vaan silloin tällöin (esim. darrassa tai muuttopäivänä) popsin pakastepizzaa, soijanakkeja tai ranskalaisia. Pääasiassa kuitenkin välttelen valmiina myytäviä ruoka-annoksia, mikroaterioita, esikypsennettyjä tuotteita ja ravintoköyhiä tärkkelyskasoja. Etenkin nyttemmin, kun liftarireissujen ja nuoruuden festariviikonloppujen ykköseines, siis Saarioisen kasvispizza, muutti reseptiään (ja on syöntikelvotonta roskaa, niin kuin varmaan ennenkin oli, mutta silloin se oli sentään hyvää). Samaan kategoriaan kuuluvat myös enimmäkseen valmiit keksit, leivonnaiset, valmis-salaatinkastikkeet ja iso osa makeisistakin, kuten myös murot, sokeroidut/maustetut jogurtit, viilit ja vastaavat. En perusta, en siis syö.

Kevyttuotteet, osittain
Kieltäydyn ostamasta omaan kaappiini kaikista älyttömimpiä kevyttuotteita, kuten kevytjuustoa, rasvatonta maitoa tai 4 % ruokakermaa (hyväksyn kyllä esim. tavallisen ruokakerman ja kevytmaidon). Syön mieluummin kohtuudella aitoa asiaa kuin pisaraakaan pahanmakuisia, ties millä jatkettuja ällötyksiä. En kuitenkaan yleensä ui kuohukermassa tai läträä voilla.

Koska syöminen ei nykyään ole mikään yksinkertainen asia (tällaiselle länsimaiselle pulliaiselle ainakaan), seuraavassa osassa käsittelen asioita, joita syön pitkin hampain, vähän vastentahtoisesti tai silkkaa inhimillistä heikkouttani, ja kolmannessa sitten puin suosikkiappeeni.

maanantai 27. elokuuta 2012

Viikon 34 urheilut

Viime viikolla säännöllinen urheilu onnistui tekemään paluun viikkorutiiniin, vaikka viikonlomun kemuilu hiukan ehkä vääristi kokonaiskuvaa (kesän mahdollisesti viimeisenä lämpimänä iltana jotenkin eksyy ennemmin puistoon juomaan viiniä kuin lenkille). Juoksemassa en käynyt, mutta pyöräilyä tuli mittariin yli sata kilometriä (alle 10 km:n matkoja en ole sentään listannut)

Tällaisissa merkeissä sujuivat viikon treenit:
Maanantai: punttisali, n. 1h 30 min
Tiistai: työmatkapyöräilyä 20 km/1 h, muuten lepoa
Keskiviikko: uintia 45 min/1 km
Torstai: punttisali, 1 h 30 min, työmatkapyöräilyä 20 km
Perjantai: fillarointia Espoossa n. 1 h, mustikanpoimintaa 1 h 30 min (jos tuo jälkimmäinen nyt on urheilua...)
Lauantai: työmatkat fillarilla 20 km/1 h
Sunnuntai: Sama, siis työmatkafillarointi

Maanantain sali oli yhtä kärsimysnäytelmää (miten se rauta voikin niin painaa!), ja ärsyttävän kevyistä sarjapainoista huolimatta kintut olivat tulessa vielä keskiviikkonakin. Kevyeksi palauttavaksi liikunnaksi sopikin mainiosti retki uimastadionille, joka olikin tämän viikon todellinen uutuus ja yllättäjä. En ollut käynyt uimassa varmaan vuosiin (olen siis kyllä puljannut erilaisissa vesistöissä, mutta en uinut rataa päästä päähän), mutta yllättävän kevyesti tuo kilometri meni. Uintitekniikassa olisi kyllä hiomista, haluaisin oppia kunnolla vapaauintia (eli ns. kroolia), sillä 45 minuuttia rintauintia alkaa pitkästyttää ja käy niskan päälle. Osaan tosin selkääkin, mutta ruuhkaisessa altaassa menen kyllä mieluummin kasvot menosuuntaan. Harkinnassa onkin nyt jonkinlaiselle uintikurssille meno.

Torstaina olin salilla aamupäivällä, kuten jo aiemmin kirjoitinkin. Rauta oli kevyempää, mutta suorin jaloin maastavedot tuntuivat takareisissä vielä eilenkin. Perjantaina sateisessa mustikkametsässä kykkiminen kysyikin extrasisua, kun reidet huusivat kumartuessa ja kyykistyessä hoosiannaa. Saaliskin jäi kosteaksi ja vähänlaiseksi, mutta reissulla kypsyi yhtä kaikki päätös lähteä parin viikon kuluttua yrittämään puolukoiden poimintaa samaisiin metsiin. Mutta aurinkoisena päivänä, ehdottomasti (tosin, perjantainakin piti sääennusteiden mukaan olla puolipilvistä ja sateetonta, vaan niinpä vain Nuuksion yllä riippui sitkeä sadepilvi).

Tällä viikolla tavoitteena on ehtiä pari kertaa salille ja ehkäpä vähän juoksentelemaankin. Tunnin työmatkapyöräilysetit myös loppuvat tämän viikon jälkeen, minä kun menin ja otin loparit tuosta työstä. Tästä lähin työskentelen lähinnä kotona ja kirjoitan gradua yliopistolla, joten pitänee pitää roti, että fillarointi tulee korvattua jollakin toisella fyysisellä aktiviteetilla.

perjantai 24. elokuuta 2012

Aamupäiväsali, tai kuinka kyllästyin jonottamaan kyykkyräkille

On jokseenkin yleistä tietoa, että punttisaleilla, uimahalleissa ja jumppatunneilla on ryysis iltapäivästä, kun kahdeksasta neljään -kansanosa pääsee töistä urheiluharrastuksen pariin. Tämän tietäen freelancerina luulisi tietysti olevan helppoa sijoittaa urheilutoimet sellaisiin hetkiin, jolloin harrastusfasiliteetit ovat edes suhteellisen tyhjillään, aamuisin, keskellä päivää tai myöhään illalla.

Perinteisesti en ole pitänyt tapanani urheilla aamuisin, sillä suorituskykyni ei silloin tapaa olla sutjakimmasta päästä, ja erityisesti cardio-tyyppiset yritykset ovat olleet toinen toistaan tuskallisempia. Aamulenkki ei kertakaikkiaan ole minun kuppini teetä, niin sanotusti. Jos ilta-aikaan kymmenisen kilometriä hujahtaa tuosta vaan, aamulla viiden kilometrin rutistuskin menee omiin jalkoihin kompastellen, läähättäen ja maailmaa kiroten.

Puhtaana kuvituskuvana allekirjoittaneen varpaat
Välimeren rannalla viime kesänä. Huomaa tavaramerkkini,
vino horisontti.

Tämä mielessäni olen tavannut yleensä ajoittaa salitreenitkin mieluummin iltaan kuin aamuun. Nyt, kun kesä kiireineen alkaa olla ohi, näyttää jopa siltä, että punttien nostelu on tekemässä paluutaan viikkorutiiniin (jee!). Käyn toistaiseksi yo-liikunnan saleilla (Hallintorakennuksella tai Kumpulassa yleensä), ja pääsääntöisesti näissäkin pätee edellämainittu sääntö ruuhka-ajoista. Syystä tai toisesta kuitenkin vapaiden painojen alue tapaa olla kansoitettu vielä myöhään illallakin: siellä nimittäin taitaa kokoontua iltaisin joku isojen poikien bo(n)dauskerho. Kerhon pääasiallisena aktiviteettina on – ainakin sivustaseuraajan silmiin – vallata kaikki mielekkäät harjoituspaikat, siis kyykkyräkit, penkit yms., lastata tankoon hirmuiset painot, tehdä lyhyitä sarjoja pitkillä palautuksilla, ja minuuttitolkulla kestävien palautusten aikana juoruilla toisten poikien kanssa. Älkääkä nyt käsittäkö väärin, pieni homososiaalinen bondailu on minusta ihan suotavaa toimintaa. Kunhan se ei aiheuta sitä, etten pääse tekemään kyykkyä ja maastavetoa suunnilleen silloin kun haluan. Grr.

Koska en keksinyt, miten voisin muuttaa tämän asian, päätin muuttaa omia tapojani. Tästä päivästä alkaen päätin sijoittaa punttisalikäyntini aamupäiviin, ts. n. klo 10–12, jolloin en ehkä ole enää unenpöpperössä vaaraksi itselleni ja ympäristölle, olen ehtinyt syödä aamupalan, yliopistolla on suosituin luentoaika, ja saan melko pian salin jälkeen syödä lounasta. Nerokasta!

Eilen kokeilin tätä uutta systeemiä ensimmäisen kerran, ja voi pojat, jonottelematta pääsin niin kyykkäämään kuin kiskomaan taljaakin. Lämmittelylaitteista sopi valita mieluisin, eikä sitä, johon mahtui. Jumppamatolla oli tilaa tehdä vatsalihaksia jumppapallolla ja lopuksi venytellä koipia. Ja johtuiko sitten tästä tilavuuden aiheuttamasta euforiasta, sopivasta aamupalatankkauksesta ja mistä, mutta rautakin tuntui vähän kevyemmältä kuin edellisellä kerralla! Tosin luokattoman raskaalta se silti tuntui. Ihmettelen vähän, mihin ihmeeseen on kadonnut olkapäistäni kaikki puhti? Parin kuukauden kesälorvehdinnan, siis hyvin epäsäännöllisen punttailun, seurauksena sarjapainot ovat järjestään tipahtaneet pari kiloa, ja etenkin pystypunnertaessa meinasin luhistua pikkuisten käsipainojen alla. Noloa.

Syyskuun alussa ajattelin vaihtaa saliohjelman kaksijakoiseksi, kun nykyisellä yksijakoisella tuntuu, että kädet ja rinta jäävät turhan vähälle huomiolle. Toistaiseksi olen kaavaillut jakoa jalat+selkä ja kädet+rinta, mutta kumpaan päivään olkapäät pitäisi sijoittaa? Jotenkin luontevasti laittaisin ne tuonne käpälien kanssa, mutta tuleekohan siihen sitten taas liikaa? Tai olisiko jotenkin modernimpaa jakaa vaikka vetäviin ja työntäviin liikkeisiin? Pähk, pähk!

maanantai 20. elokuuta 2012

Kööpenhaminasta Berliiniin, osa 4

Ajattelin jo heittää sikseen tämän stoorin, kun inspiraatio katosi, loma jatkui, eikä tullut raapusteltua. Mutta kai se nyt pitää loppuun saattaa se minkä on aloittanut. Sitä paitsi tässä osassa päästään ihan perille Berliiniin! Edellisessä osassa olimme siis saapuneet Neustrelitziin, tuohon ihan somaan, mutta jokseenkin pitkäveteiseen pikkukaupunkiin.

Sunnuntai 24.6. 
Neustrelitz -> Wesenberg -> Fürstenberg/Havel ->Zehdenick, n. 90 km

Heräsimme halvasta huoneestamme kiinalaisen ravintolan yläkerrasta, keräilimme tavarat kasaan ja hipsimme alakerran kahvilaan aamiaiselle. Aamupala oli taas varsin kohtuuhintainen ja ihan kelvollinen, alle viidellä eurolla nautimme kahvia, mehua, sämpylöitä, juustoja, voita, kananmunan, marmeladia ym. Sitten kokosimme itsemme, haimme pyörät sisäpihan pyörävajasta ja suoritimme vielä takapihalla pieniä huoltotoimia, kuten ketjujen rasvausta. Sitten olikin aika käydä matkaan. Reitin alku kulki kivoissa rantamaisemissa Zierker Seen rantaa seuraillen. Muutenkin maisema oli tutuksi käynyttä peltojen, metsien, järvien ja pienten kylien kombinaatiota. Saksalainen oli vaihteeksi merkannut pyörätiet todella epäselvästi, joten Klein Quassowin kylän kohdilla olimme joutua harhaan. Löysimme kuitenkin oikean tien ja huristimme Wesenbergin pikkukaupunkiin, jossa pysähdyimme pikaisesti ostamaan evästä (löysimme aukiolevan leipäkaupan, josta ostimme evääksi isot juustosämpylät). Sää oli pilvinen, ei kuitenkaan onneksi sateinen.

Kuvassa saksalainen käsitys pyörätiestä. Monin
paikoin nimenomaan pyörätie oli laadittu
jännittävistä kaakeleista. On ne outoja.
Sitten köröttelimmekin pitkät pätkät edelläkuvatun kaltaisissa maisemissa. Hieman oikaisimme taas viralliselta reitiltä, kun koimme jo aika lailla kylliksi nähneemme järvimaisemia. Jossain puolenpäivän jälkeen siirryimme huomaamattamme Mecklenburg-Etupommerista Brandenburgin osavaltioon. Ennen kahta olimmekin sitten Fürstenberg/Havelin kaupungissa. Nautimme puistossa eväsleivät, banaanit ja pähkinöitä, minkä lisäksi päätimme käydä kahvilassa juomassa maitokahvit, ja mansikkakakkuakin otettiin. Fürstenberg/Havel oli aika idyllinen, kahden järven väliin sijoittuva pikkukaupunki, joka on kuitenkin kuuluisa lähinnä siitä, että Ravensbrückin keskitysleiri sijaitsi kaupungin liepeillä. Päätimme itsekin käydä tutustumassa paikalla sijaitsevaan gedenkstätteen eli memorialiin eli mikä se nyt suomeksi onkaan, muistopaikkaan. Ravensbrückin leirihän oli pääasiassa naisten keskitysleiri (tosin oli siinä sivussa miestenkin leiri kai), jonne internoitiin poliittisesti aktiivisia taikka muuten epäilyttäviä naisia (esim. runoilijoita), sekä myös juutalaisnaisia. Leirin vankilan näyttely oli mielenkiintoinen, ja vaikka keskitysleiri ei nyt yleensä ole mikään iloisin turistikohde, olen ihan tyytyväinen, että tuli tutustuttua.

Ravensbrück-vierailun jälkeen edessä oli vielä nelisenkymmentä kilometriä seuraavan yöpymiskohteeseen, ja lähes koko matka kulki – jälleen kerran – metsäisten seutujen ja maalaismaisemien läpi. Mitään erityisen mieleenpainuvaa matkalla ei tainnut olla, koska en muista siitä juuri mitään. Sääkin oli sitkeästi pilvinen ja harmaa. Mielenkiintoisimmat maisemat koittivat kymmenisen kilometriä ennen Zehdenickiä, jolloin pyörätie kulki pieniä suistoaluetyyppisen seudun läpi. Jokien, pienten järvien ja lampien täplittämä maisema oli varsin miellyttävää katsella.

Zehdenickin ankeutta. Pimeää, märkää, ja turisti-infon kanssa
samalla sisäpihalla romahtanut talo.
Zehdenickiin saavuimme alkuillasta ehkä kuuden aikoihin. Paikallinen turisti-info oli tietenkin sulkenut ovensa, eikä meillä ollut juuri käsitystä, mistä kannattaisi etsiä majoitusta. Sitten alkoi vielä sataa tihuuttaa, joten ensivaikutelma Zehdenickistä ei tosiaan ollut kaksinen. Siinä ihmetellessämme silmiimme osui kuitenkin paikallinen keilahalli, joka mainosti tarjoavansa myös majoitusta ja olevansa vieläpä pyöräystävällinen. Herberge Am Dock osoittutui aivan miellyttävän oloiseksi paikaksi, ja löytyi sieltä vapaa huonekin. Vastaanoton tyttö oli tosin hiukan kujalla töistään, mutta sekin tuntui olevan varsin tavallista. Otimme huoneen, vaikka se olikin kolmen hengen huone, sillä sateessa ei oikein huvittanut jatkaa seikkailua. Olipahan ainakin lääniä! Suihkun ja vaatteiden vaihdon jälkeen hipsimme illalliselle aiemmin lähellä näkemäämme italialaiseen ravintolaan, joka olikin halvasta ulkoasustaan huolimatta varsin kelvollinen. Myöhemmin nautimme vielä oluet majapaikan yhteydessä olevassa baarissa ja katselimme hiukan jalkapalloa (piti ihan luntata, se taisi olla Englanti-Italia), kunnes tuttuun tapaan alkoi taas ramaista niin, etteivät silmät olleet pysyä auki. Ottelu pyöri loppuun huoneemme tv:ssä, minä taisin herätä lopussa todistamaan Balotellin tuuletusta rankkarikisan jälkeen.

Maanantai 25.6.
Zehdenick -> Oranienburg -> Berliini n. 85 km

Edellisenä iltana olimme päättäneet pyrkiä jo maanantaina Berliiniin, vaikka alkuperäisen aikataulumme mukaan suunniteltu saapuminen kaupunkiin olisikin tapahtunut vasta tiistaina. Otin yhteyttä Berliinissä asuvaan kaveriini ja järjestin heidän varapatjaltaan meille makuupaikan yhdeksi yöksi, sillä pääsisimme vuokrakämppäämme vasta tiistaina, kun toverit Suomesta saapuisivat myös kaupunkiin. Majapaikka tarjosi taas melko geneerisen, mutta ihan hyvän aamupalan, ja sen tankattuamme lähdimmekin jo matkaan. Seuraavan päivän valossa Zehdenick näytti jokseenkin niin tylsältä paikalta, jollaiseksi olimme sen edellisillan sateessa tuominneet, mutta pyörätie kaupungista pois sen sijaan seuraili erinomaisen idyllistä Vosskanalin vartta kilometritolkulla, lähes Liebenwalden kylään asti. Sitten ajelimme ihan somia metsäteitä, kunnes ennen Oranienburgia yhytimme taas kanavan, tällä kertaa Oder-Havel-Kanalin. Välillä paistoi aurinko, mutta enimmäkseen oli kuitenkin pilvistä, ja taivaanrannassa vaani uhkaavan synkkiäkin pilviä (ks. kuva alla).

Ennen Oranienburgia nähtiin mm. lotja!
Koska olimme Oranienburgissa varsin varhain, päätimme piristää matkaamme jo toisella keskitysleirivierailulla, kävimme siis Gedenkstätte und Museum Sachsenhausenissa. Sijainti Berliinin läheisyydessä varmasti vaikutti asiaan, sillä Sachsenhausenissa tuntui olevan turistiryhmiä huomattavasti enemmän kuin Ravensbrückissa. Edustettuina olivat etenkin ystävämme pohjoisamerikkalaiset. Kiertelimme hiukan alueella, ja kuten aiemmin Ravensbrückiin, myös Sachsenhauseniinkin oli koottu pieteetillä historiaa ja ihmiskohtaloita sekä natsien keskitysleirin että myös neuvostomiehityksen erikoisleiri 7:n ajoilta. Eniten meitä ehkä kuitenkin järkyttivät kovaääniset nuoret amerikkalaiset, jotka päättivät ratoksensa ryhtyä äänekkääseen virrenveisuuhun leirin teloituspaikalla. Huuli pyöreänä ihmettelimme ulkomaanelävien tahdittomuutta ja liukenimme paikalta.

Sachsenhausenissa oli reissun jännin
pyöräparkki. Maassa oli lovi.
Oranienburgin keskustassa päädyimme lounastamaan jälleen kerran italialaiseen ravintolaan. Aterioinnin jälkeen päätimme lähteä kohti Berliiniä, ja matka alkoi tosiaan olla lähellä loppuaan. Pääkaupungin läheisyydestä johtuen maaseutumaisemat vaihtuivat rakennettuun ympäristöön, ja reittimme kulki melko turhauttavia latuja läpi erilaisten asuinalueiden (esim. Borgsdorf, Birkenwerder, Niederheide), tosin välillä näimme myös peltoa, metsää ja kanavaa. Kymmenisen kilometriä Oranienburgista tultuamme jo aiemmin päivällä hiukan vettä ripsineet sadepilvet päättivät näyttää voimansa ja jäimme todella rankan sadekuuron alle. Nimellisesti vettä pitävä urheilutakkini kastui likomäräksi n. minuutissa, ja niiden muutaman minuutin jälkeen kun syöksyimme etsimään suojaa, olivat kaikki muutkin vaatekappaleet vetisiä (onneksi sentään Ortliebit pitivät vettä, joten kaikki muu säilyi kuivana). Kaatosade oli onneksi aika kuuroluonteinen ja loppui piakkoin, joten saatoimme jatkaa matkaa ilman sen pidempiä viivästyksiä, joskin vettä valuvina.

Idyllisehköä metsätietä jossain ennen Oranienburgia.
Vielä ei olla kastuttu.
Henningsdorfiin, Berliinin liepeille asti matkanteko oli vetistä, työlästä ja epämukavaa. Aurinko alkoi kuitenkin paistella, ja ennen pitkää erinäisiä teknisiä materiaaleja olevat ajovaatteemme jo olivatkin kuivat. Reitti kulki taas aika sympaattisissa maisemissa järvien rantoja ja kanavanvarsia seuraillen, ja pian jo ohitimmekin kyltin, joka kertoi meidän saapuneen Berliinin kaupungin alueelle. Pari kilometriä myöhemmin saimme uskonvahvistusta, kun Spandauer See Brückeä ylittäessämme näimme edessämme häämöttävän Fehrnsehturmin. Jee! Sillan jälkeen idylli jatkui vielä Hohenzollernkanalin vartta pitkin kulkevan pyörätien muodossa, ja vasta Volkspark Rehbergen jälkeen jouduimme ajamaan liikenteen sekaan. Onneksi reitti majapaikkaamme Prenzlauer Bergissä oli verrattain yksinkertainen, joten pääsimme perille sen enempiä eksymättä.

Ensimmäinen olut Berliinissä. Nam!
Ensimmäisen Berliinin iltamme vietimme jo tutuksi käyneellä tavalla, siis suihku, ruokaa ja oluet. Tosin tällä kertaa nautimme ensin oluet biergartenissa, ja sitten kävimme syömässä todella maittavaa vietnamilaista. Olipa kertakaikkiaan virkistävää päästä suurkaupunkiin ja oikean ravintolatarjonnan ääreen!

Semmoinen oli siis se kesäretki. Pyöräilyn tiimellyksessä mahdollisesti kohonnut kunto hukattiin ja karisseet kilot kerättiin viikossa takaisin Berliinin biergarteneissa, baareissa, brunssibuffeteissa ja lukuisissa ravintoloissa. Eikä haitannut yhtään!

Supernaisen superpirtelö

Treenihommat ovat edelleen aika lailla jäissä: olen onnistunut lähinnä työmatkapyöräilemään ja säntäilemään hiki hatussa ympäri kaupunkia. Myönnän auliisti, että kuntoilu on nimenomaan se terveellisten elämäntapojen osa-alue, joka vaatii minulta extraviitseliäisyyttä (eilenkin olisin illalla ehtinyt ihan hyvin lenkille, mutta katsoinpa silti mieluummin kolme jaksoa Mad Meniä ja neuloin villapaitaa. Hups.). Suhteellisen terveellinen ravitsemuspuoli sen sijaan kestää aika hyvin hanskassa, sillä en erityisesti piittaa monista ns. epäterveellisistä mätöistä, ja rakastan monia prototyypillisiä terveysruokia (kuten parsakaalia).

Keväällä hankin vanhan ja surkean OBH Nordican blenderin tilalle Wilfan tehomasiinan. Uuden keittiölaitteen myötä aloin juoda säännöllisesti aamuisin ja välipaloina erilaisia smoothieita sun muita viherpirtelöitä, niin trendikästä kuin se nykyään onkin. Popsin kyllä salaatteja ja rehuja hyvällä ruokahalulla joka tapauksessa, mutta nestemäiset murkinat ovat tuoneet ruokavalioon jännää vaihtelua. Lisäksi ennen lenkkiä tai salia vetäisen mieluummin nestemäistä energiaa, jotta jaksan painella menemään, mutta joka ei aiheuta pahoinvointia fyysiseen rasitukseen yhdistettynä. Samoin jos ehdin salilta nopeasti kotiin, juon palkkarina mieluummin itsesekoiteltua prodepitoista juomaa (joka sisältää yleensä maitorahkaa, marjoja, vettä ja prodejauhetta) kuin pelkkiä valmiita prodejauheita (näppäriä mutta yäk niin esanssisia).
Epämääräisen vihertävänvioletista juomasta ei oikein
saa onnistuneita kuvia. Yyh, siis nam!

Yleensä sävellän juomareseptini aika lailla hatusta, mutta ajattelin nyt jakaa tänne tämänaamuisen esimerkin supernaisen superpirtelöstä, jollaisen tuossa juuri tovi sitten kietaisin huiviini. Mitat ovat sinnepäinmittoja, sillä en yleensä mittaa blenderiin viskomiani aineksia. Jos olisin viitseliäs (ehkä jonain aamuna olenkin!) punnitsisin osat ja laskisin pirtelön makrot.

Supernaisen superpirtelö
n. 5 viipaletta tai 1/2 (jäinen) banaani
kourallinen tai 1 dl mustikoita
kourallinen tai 1 dl mustaherukoita
1 iso lehtikaalin lehti
1 rkl kutakin: seesaminsiemeniä, pellavansiemeniä, hampunsiemeniä
1 rkl macajauhetta
1 tl spirulinajauhetta
puoli lasillista vettä

Kasaa ainekset blenderiin, hurista sileäksi, juo. Saat vitamiinejä, hivenaineita, rasvahappoja ym. hyvyyttä.
Toisina aamuina juomaan menee vielä pari ruokalusikallista jotain prodejauhdetta. Minulla on käytössä perus vaniljaheraproteiinia sekä maustamatonta soija- ja hamppuprodea. Ensinmainittu on ällömakeaa ja esanssista, seuraavissa taas on hivenen erikoislaatuinen ominaismaku, joten käytän niitä vuorotellen totaalisen ällöttymisen välttämiseksi.
En tiedä, kummilla asetuksilla tuo möhnä näyttää
ällöttävämmältä :D

Sananen vielä superfoodeista: en ole täysin vakuuttunut macajauheiden sun muiden hippiravinteiden hyödyistä. Heräteostin niitä kuitenkin, kun olivat tarjouksessa, joten höystelen niillä nyt juomiani ja katson  mitä tapahtuu, sillä tuskinpa niistä nyt haittaakaan on. Enemmän luotan kuitenkin puhtaisiin, kotimaisiin supermurkinoihin, ja pyrinkin täyttämään pakastimen mustikoilla, mustaherukoilla ja puolukoilla. Keskiviikkona sovin suuntaavani ystävän kanssa Nuuksioon keräilemään kesän viimeisiä mustikoita ja ensimmäisiä puolukoita. Enkä pistäisi pahakseni, jos vaikka joku sienikin löytyisi.

tiistai 14. elokuuta 2012

Haastetta pukkaa, ja huonoa omaatuntoa

Tämä blogiparka on kesäloman tiimellyksen jälkeenkin jäänyt täysin paitsioon. Selitys on yksinkertainen: en ole paljon ehtinyt urheilla saati miettiä elämäntapa-asioita juostessani pää kolmantena jalkana työstä toiseen ja pussikaljapuiston kautta festareille, purjehtimaan, mökkireissulle ja mustikkaan (mustikat tosin on hei superterveellisiä!). Toisin sanoen olen yrittänyt nauttia kesästä siitäkin huolimatta, että meinaan välillä taintua töiden alle. (Nyt otin sentään toisesta työstä loparit, joten elokuun jälkeen pitäisi helpottaa.)

Ihana Lotta Pumpui-blogista muisti kuitenkin tämän blogin olemassaolon (pieni ihme, kun tuntuu, että itse olin jo unohtanut!) ja pisti minulle haasteen. Jännä jännänen!

Jutun juoni oli vissiin ensin saada 11 satunnaista kysymystä, vastata niihin, ja sitten keksiä 11 omaa kysymystä ja haastaa eteenpäin. Hoo. Minulla ei ole kyllä seurannassa ehkä tarpeeksi laifstaili-blogeja, joihin haastetta paiskoisin, joten voi olla, että transportoin tämän jotenkin tuonne kirjablogin puolelle.

Mietin sitä myöhemmin. Nyt menen asiaan.

1. Mikä on salainen paheesi?
Heh, en varmana paljasta salaisimpia paheitani, nehän ovat salaisia. Yksi aika hyvä salainen pahe minulla on kyllä kuunnella salavihkaa huonoa musiikkia (josta ns. julkisesti en pidä). Esimerkiksi punttisalilla Rammsteinia, juostessa reggaetonia ja siivotessa Irwiniä. Hoo. Tai espanjalaista iskelmää. Ja kaivaa nenää, mutta kaikkihan sitä tekee.

Tässäpä vielä ehkäpä eräs tunnetuimpia reggaeton-hittejä piristykseksenne:


2. Mitä tyylimokaasi kadut?
Voiko tehdä tyylimokia aikana, jona ei ollut tyyliä? (viittaan tällä ensinnäkin koko 90-lukuun ja toisekseen teini-ikäiseen itseeni, joka kulki ihme kauhtuneissa rievuissa ja hippivermeissä pitkin kyliä). Ja pitääkö niitä vielä ymmärtää katuakin? En kyllä kadu.

3. Mitä harrastit lapsuudessa?
Ihan lapsena (alle kouluikäisenä) olin kuvataidekoulussa (toteuttamassa itseäni vissiin). Ala-asteen aikana harrastin ainakin sitä samaa kuvataidekoulua, partiota, sirkusta, tyttökerhoa ja kirjoittajakerhoa (heh, Jouko Varonen, apua). Mitähän siellä tyttökerhossakin tehtiin?

4. Ketä julkisuuden henkilöä ihailet ja miksi?
Öö. Tähän pitäisi varmaan vastata jotain ylevää jostain hienoista saavutuksista ja esikuvallisuudesta ja maailmanparantamisesta. Mutta kun ihailen esim. Miika Nousiaista siksi, että sillä on niin hienosti harmaantunut tukka (ja vähän siksi, että se on symppis ja kirjailija, ja kirjailijuus on vähän ihailtavaa, paitsi kunhan eivät liiaksi eläydy siihen kirjailijuuteensa). Ihailen kyllä varmaan muitakin vaikka mistä syistä, ei vaan tule mieleen mitään. Blogin teeman puolesta pitäis varmaan vastata jokin urheilija, mutta kun en oikein muista ketään urheilijoita (katsoin kyllä olympialaisia, ainakin kerran miesten alle höyhensarjan painonnostoa ja toisen kerran naisten jousiammuntaa).

Kukat eivät liity mihinkää. Mutta onhan
ne nyt ihan nättejä.

5. Paljon nousee penkistä?
Apua. En vastaa. Eikun vastaan sittenkin, vaikka se onkin noloa. Olen maailman ehkä huonoin penkkipunnertaja, sarjaa olen tehnyt ehkä 27 kg:lla. Maksimia en tiedä, kun en ole uskaltanut pyytää ketään varmistamaan (mutta veikkaisin, ettei sekään ole kovin paljon). Miksei tässä kysytty, miten paljon kyykkää tai nostaa maasta (enemmän, vaikka en kyllä kovin paljoa niitäkään).

6. Mikä kirja kaikkien pitäisi lukea?
Tähän ei voi vastata. Jollain ihmisillä on kuitenkin niin omituinen maku tai pöntöt mielipiteet, että jos sanoisin jonkun kirjan, kaikki ei kuitenkaan tykkäisi siitä, tai pahempaa, tykkäisivät vääristä syistä. Kukin lukekoon mitä haluaa (paitsi älkää nyt ihan tosissanne sitä Fifty Shades of Greytä kuitenkaan, luojan tähden).

Kävin jossain Flowssa, ja oli siellä joku muukin.

7. Kenestä pitäisi tulla seuraava James Bond Daniel Craigin jälkeen?
No kyllä se alkuperäinen on aina paras, vaadin siis Sean Conneryn paluuta. En ole kyllä nähnyt juuri yhtään Bond-leffaa, ainakaan sellaisia, joissa siis ei ole Sean Conneryä.

8. Mitä lihasliikettä vihaat eniten?
Riippuu vähän päivästä, mutta perinteisesti olen inhonnut eräitä rinta-, hauis- ja vatsalihaksiin kohdistuvia liikkeitä (arvatkaapa vaan, mitkä on meikän heikoimmat lihasryhmät...). Vastaan etunojapunnerrus. Ja hauiskääntö. Ja voimapyörä, hyi.

Siellä soitti myös Dam Funk.

9. Mikä on tärkein liikunnallinen saavutuksesi?
Ehkä se oli tuo 630 km pyöräretki, vaikka ei se kyllä tuntunut mitenkään superliikunnalliselta. Ensimmäinen yli 10 km juoksulenkki tuntui aika voittajasuoritukselta, ei tosin enää. En ilmeisesti kovin pontevasti koettele suorituskykyni rajoja.

10. Jos olisit eläin, mikä eläin olisit?
Mikä eläin olisin, vai mikä eläin haluaisin olla? Kummin vaan, vaikea kysymys. Ehkä jokin iso ja vaarallinen vesieläin, vaikka miekkavalas. Tai joku kingi maaeläin; jaguaari, norsu tai mangusti (kas tässä kingien eläinten listani).

Ja Feist. Se oli ihana.

11. Mikä on lempicocktailisi?
Mojito. Eiku Moscow mule. Eiku margarita. Tai Mint julep. Tykkään alkoholista, sitrushedelmistä, inkivääristä ja mintusta, eli melkein mikä tahansa jotain näistä sisältävä cocktail kyllä uppoaa (erityisesti tykkään tosiaan noista alkoholia sisältävistä cocktaileista...)

No, se oli semmoinen haaste sitten. Taidan olla nihkeäpihkeä ja jättää haastamatta eteenpäin, kun jos nyt alan keksiä vielä kysymyksiä, en saa iänpäivänä tätä julki. Yritän myös ryhdistäytyä. Monellakin tavalla. Vaikka salaa haaveilenkin siitä, että kun kiireet hellittävät, lähden palmun alle makaamaan, enkä minnekään punttisalille.