12 syytä rakastaa CrossFitiä

Nyt on luvassa minun ja crossfitin vuosipäiväpostaus ja pienimuotoinen rakkaudentunnustus tälle tämän hetken nopeimmin kasvavalle trendilajille, vuoden 2014 zumballe suorastaan.

Aloitin crossfitin harrastamisen Madridissa nimittäin jokseenkin tasan vuosi sitten. Ihan ensimmäiselle UrbanBoxin kokeilutunnille menin helmikuun ensimmäisenä päivänä, ja siitä reilun viikon kuluttua aloitin on-rampin. Ihan ihka ensimmäisen kerran tosin kokeilin lajia jo vuoden 2012 toukokuussa CrossFit Central Helsingissä, mutta jonotuslista oli jo tuolloin niin pitkä, että hautasin haaveet lajin harrastamisesta, kunnes tajusin Espanjaan muutettuani skouttailla paikallisia saleja. Olen siis vuoden verran nyt treenannut crossfittiä. Muuttojen ja muiden salinulkopuolisen elämän kiireiden takia pidin taukoa kesällä parin viikon verran ja sitten uudestaan koko syyskuun, mutta muuten olen nyt treenannut säännöllisesti vuoden, aluksi kolmesti viikossa, nyttemmin vähintään neljä, toisinaan jopa viisi tai kuusi kertaa. Varsinaisten wodien lisäksi olen osallistunut mobility-tunneille ja voimistellut. Maaliskuussa haaveissa olisi mennä painonnostokurssille, ja ehdinpä ilmoittautua tämän vuoden Openeihinkin (jännää!).

Täältä kaikki alkoi. Calle Martin de Vargas, Madrid

Vuosi on siis menty, eikä loppua näy. Vuoden aikana treenini ovat toisinaan lipsahtaneet hyvin yksinomaisestikin crossfitin puolelle, mutta olen toki yrittänyt pitää mukana vähän kaikenlaista muutakin fyysistä puuhaa; juoksua, uintia, kiipeilyä, pyöräilyä ja jos vaikka mitä satunnaisia lajikokeiluja. Tänä vuonna erityiskiintoisaa olisi saada ohjelmaan jotain palloilulajia.

Ajattelin nyt kuitenkin luetella kahdentoista crossfit-kuukauteni kunniaksi 12 syytä, miksi rakastan lajia, miksi minusta ei koskaan tunnu siltä, ettei huvittaisi mennä salille ja miksi lepopäivä tuntuu joskus tämän takia pakkopullalta (niistä ei silti tingitä).

1. Vaihtelu. Tai siis se Constantly varied high intensity functional movement. Kyllästyn melko helposti, ja esimerkiksi tavallisen saliohjelman puurtaminen alkoi puuduttaa aika nopeasti. Minusta on ihan älyttömän siistiä, että saman viikon ohjelmassa voi olla maastavetoa, köysikiipeilyä, juoksusprinttejä, tempausdrillejä ja käsilläkävelyä. Ja ties vaikka mitä muuta! Myös kehityskohteita varmasti löytyy nyt ja aina.

2. Ohjelmointi. Melko yleinen käsitys tuntuu olevan, että crossfit-saleilla häärätään "mitä sattuu", mieltä ja päämäärää vailla (vrt. perinteinen saliohjelma-ajattelu). Pahimmassa tapauksessa näin varmaan voi ollakin. Itselläni on kuitenkin ollut onni treenata pääasiassa saleilla, joissa ohjelmointi on päämäärätietoista ja usein esimerkiksi johonkin tiettyyn liikkeeseen tietyksi ajaksi painottuvaa, jolloin omaa kehitystä pystyy seuraamaan (tässä auttavat tietysti lisäksi mm. benchmark-treenit ja mainio wodconnect) Lisäksi ohjelmointia ei tietenkään ole pakko orjallisesti noudattaa, jos itse kokee, että haluaa kehittää erityisesti jotain tiettyjä ominaisuuksia (joskin ihan aloittelijalla tuskin on tarvetta tällaiseen hienosäätöön). Itsekin aion ottaa seuraavina kuukausina hieman vapauksia ohjelmoinnin seuraamisessa, jotta pystyn paremmin keskittymään leuanvetohaasteen liikkeisiin enkä ylitreenaa olkapäitäni hajalle.

Täälläkin kävin, CrossFit Northwest Paterna, Valencia.

3. Ja se, että joku (tässä tapauksessa ymmärtääkseni CrossFit Porin Tuomas Vainio) tekee ohjelmoinnin minun puolestani. Joudun töiden puolesta ajattelemaan ihan tarpeeksi, joten maksan mielelläni siitä, että joku toinen on miettinyt, miten minä liikun. Tottakai itsekin pitää miettiä vaikka skaalauksia ja tekniikka-asioita, mutta on mukavaa mennä salille niin, ettei tarvitse miettiä, mitäs tänään pitikään tehdä. Ja kunhan on salille asti mennyt, ei myöskään tarvitse erityisesti motivoida itseään jumppaamaan tai kohtaamaan omia heikkouksiaan, senkun menee ja tekee mitä käsketään.

4. Zen. Olen huomannut, että pidän lajeista, jotka vaativat keskittymistä, mutta eivät valtavaa ajatustyötä. Toimii pääntyhjennykseen paljon paremmin kuin keskiolut (jolle toki sillekin on aikansa ja paikkansa, en minä sillä). Juoksu tai pyöräily on liian yksinkertaista, ajatusmylly ei herkeä pyörimästä. Sen sijaan esimerkiksi kiipeily, olympianostot, akrobatia tai muut sopivassa suhteessa fyysistä suoritusta ja ajatustyötä vaativat puuhat kyllä saavat työasiat ja arkihuolet kaikkoamaan. Parempaa mielialalääkettäkään en keksi (ainakaan itselleni).

Välillä kävin lenkilläkin.

5. Yhteisö. Crossfitin tietty kultinomaisuus tietysti korostuu harrastajien jauhaessa lajijargonia tai sulkeutuessa viikonlopuksi painonnostoleireille. Kaikesta huolimatta yhteisöllisyys on minusta eräs lajin ehdottomasti parhaita puolia. Siihen ei kokemukseni mukaan myöskään painosteta, joten jos haluaa vain käydä tekemässä treenin ilman sen suurempia sosialisointeja, en usko, että sitäkään pahalla katsotaan (itsekin toimin pääasiassa näin Madridissa, kun elämässä oli muutenkin niin paljon kaikenlaista meneillään). Minusta on kuitenkin ihan mieletöntä, miten hienoihin tyyppeihin olen saanut treenin parissa tutustua. Salilla on järjestetty pikkujoulut ja uuden vuoden vastaanotto, ollaan käyty brunssilla ja pian mennään joukolla Tampereelle katsomaan sm-kisoja. Facebook-ryhmässä on erikoistuttu äärimmäisen nopeaan off topiciin siirtymiseen. Salilla ennen omaa treeniä voi hetkeksi istahtaa sohvalle juomaan kahvia ja juttelemaan, treenin jälkeen taas yleensä aina on venyttelyseuraa. Kaikkia kannustetaan ja luulen, että tällaisessä yhteisössä muut myös otetaan keskimääräistä punttisalia paremmin huomioon. Lisäksi ainakin meidän salilla nauretaan paljon. Ja ystävällismielisesti vittuillaan.

Ja ehdin myös biitsille.

6. Kansainvälisyys. Tämä on oikeastaan yhteisöllisyyden jatke. Vaikka tietysti lajin yhdysvaltalaisuudesta, kaupallisuudesta ja muusta voi löytää kosolti kritisoitavaakin, on minusta kansainvälisyys ehdottomasti positiivinen juttu. Oli hauskaa, että saatoin aloittaa treenaamisen Espanjassa, ja sitten muitta mutkitta liittyä joukkoon Suomessa. Liikestandardit ovat globaalit, sanasto englanninkielistä ja salit toivottavat vierailijat tervetulleiksi. Mikäli (tai ehkä pikemminkin kun) taas muutan johonkin ulkomaille, on hauska tietää, että todennäköisesti pystyn jatkamaan crossfitin parissa melkein missä maailmankolkassa tahansa (jos en nyt ihan jonnekin viidakkoon tai perähikiälle muuta, ja näin urbaanina tyttönä pidän sitä aika epätodennäköisenä).

Karjalan kovin 2013, siellä olin lipunmyynnissä.

7. Parempi kunto ja siistimmät skillsit. En ole erityisen tarkasti mittaillut kuntoani, mutta voin kyllä suorilta sanoa, etten ole koskaan aiemmin ollut näin hyvässä kunnossa. Vaikka olen viime aikoina juossut harvakseltaan, juoksuvauhtini on pysynyt ennallaan tai jopa kasvanut. Vedin pari viikkoa sitten ensimmäisen avustamattoman leuanvetoni (!), kyykkään reilusti yli oman painoni, osaan hieman kävellä käsilläni ja olen oppinut auttavasti painonnostoa. Raitiovaunuun juokseminen ei hengästytä eikä arkipäiväinen kapineiden nostelu tuskastuta. Aion oppia lisää siistejä kehonpainojuttuja, mutta nytkään en hämmenny voimistelurenkaiden tai volttimaton edessä. Tai edes kahvakuulan tai levypainojen.

Ostin CrossFit™-kengät

8. Ulkonäköasiat. Tämä, ehkä hieman hämmentävästikin, on kyllä todella taka-alalla. Ulkonäön kohentuminen lienee monille aika iso faktori treenaamisessa ja treenimotivaatiossa. Olen kyllä ollut huomaavinani joitain kivoja muutoksia ulkonäössä (käsivarret ovat lihaksikkaammat, selkä leventynyt, vatsalihakset tuntuvat ja takapuoli saanut muotoa), mutta en kyllä tosiaan treenaa ulkonäön takia. Olen aina ollut jokseenkin tyytyväinen siihen, miltä kroppani näyttää, ja muutenkin on paljon mielenkiintoisempaa, mitä kroppani pystyy tekemään kuin miltä se ulospäin näyttää. Mieluummin kuin näkyvän sixpackin ottaisin kovemman kiipeilygreidauksen tai paremman tempaustuloksen. Mutta parasta tässä onkin se, että nämä asiat eivät sulje toisiaan pois, vaan tempaustuloksen kohentuessa saattaa ulkonäkökin kohentua (jos nyt ei oteta huomioon sitä, että olen kroonisesti mustelmilla ja naarmuilla).

Kotisali <3 ihan rakkautta

9. Paremmat idolit (tai terveempi kehonkuva). Liittyy edelliseen. Monet crossfit-naiset eivät todellakaan näytä hentoisilta malleilta tai edes ole suoranaisesti Sports Illustrated -lehden kansikuvatyttömateriaalia. Paksut käsivarret, jämäkkä keskivartalo ja muhkeat reisilihakset eivät ehkä vielä näinä fitness-buumiaikoinakaan ole kaikista tavoitelluimpia ominaisuuksia, mutta mitä väliä sillä on? Mitä ihmettä kukaan tekee thigh gapilla, kun voi sen sijaan hypätä tasajalkaa metrisen boksin päälle, työntää pään yläpuolelle yli oman painonsa verran rautaa tai soutaa puolimaratonin?

Rahaa meni myös kehonhuoltovälineistöön

10. Peilittömyys. Ehkä silmiinpistävin ero "tavallisen" punttisalin ja crossfit-salin välillä on se, että jälkimmäisellä ei tosiaan ole peilejä. Aluksi vähän kaipasin niitä, kun monia liikepattereita oli minusta hankala hahmottaa ilman peiliä. Mutta mitäpä se peili oikeastaan auttaa, parempi opetella siihen, että oikeat liikeradat tuntee kropassa (ja/tai kuuntelee koutsin huomioita tai pyytää vaikka jotakuta ottamaan videota, jos joku tekniikka-asia oikein askarruttaa). Peilittömässä tilassa ei todellakaan tule ajateltua, miltä oikeastaan näyttää, kun tekee viidettä kierrosta jotain hapottavaa burpee-soutu-leuanveto-settiä (näyttää punaiselta ja räjähtäneeltä, mutta salilla ollaan treenaamassa eikä missikisoissa).

Ja sitten söin.

11. Syöminen. Tykkään syömisestä. Ja kun treenaa paljon, on pakko syödä paljon. Tietysti mieluiten järkevästi, mutta kyllä minun ruokavaliooni mahtuu perunamuusia ja perjantaipullaakin. En ole koskaan konsistentisti laskenut kaloreita, mutta luulen, että kyllä niitä päivittäin kertyy. Syön melkein aina kaksi lämmintä ateriaa päivässä (ennen en juuri koskaan), ja sitten tietysti aamupalan ja välipalan tai kaksi (iltapalaa en yleensä syö, kun iltaruoan syön sen verran myöhään, vasta treeneistä kotiuduttuani). Omnomnom.

Ja join.

12. Ei enää ikinä vapaa-ajan ongelmia. Minulla ei nyt varsinaisesti ole aiemminkaan ollut vaikeuksia keksiä itselleni tekemistä (pikemminkin ongelma on ollut siinä, mistä löytää aikaa, jolloin tehdä kaikki ne mielenkiintoiset asiat, joita haluaisin tehdä). Nyt vielä vähemmän. Normaalina arkipäivänä menen salille töiden jälkeen klo 17 treeneihin (paitsi yleensä keskiviikkoisin, jolloin treenaan 19–21). Treenin jälkeen usein jään vielä hetkeksi mobbailemaan ja hengailemaan. Sitten saatan käydä kaupassa, jonka jälkeen pääsen kotiin, käyn suihkussa, laitan ruokaa ja syön. Pim, kello onkin jo sen verran, että nukkumaanmenoaika alkaa lähestyä. Viikonloppuihin taas voi buukata treenien lisäksi kaikenlaista muuta treenihenkistä aktiviteettia, kuten kisoja, kursseja, leirejä ja haasteita. Jonnekin väliin pitää yrittää ujuttaa myös muuta urheilua, ystävien näkemistä, bloggaamista ja muuta toimintaa. Ja freelancetöitä, opintojen loppuunsaattamista ja mitä kaikkea muuta elämääni kuuluukaan. Ja lepoa, kirjoja, teetä ja kaljakuppilaa.

Kaikenkaikkiaan voisin ehkä todeta, että crossfit-salille meneminen vuosi sitten oli vuoden parhaita päätöksiä ja onnekkaimpia sattumia. Vaikka harrastamisessa on eittämättä huonojakin puolia (kaikki rahat, joita en kaada suoraan salille, kulutan treenikamoihin ja ruokaan. Sosiaalinen elämäni kärsii, kun en viikonloppuisin voi mennä kaljalle, koska haluan mennä seuraavana päivänä treeneihin, jne.), hyvät puolet vievät voiton. Vahva suositus!